• IKITOMU

IKITOMUn arvio: Jarmuschin "The Dead Don't Die" on hirtehisen hauska vedenjakaja


[Videospiikki:]

Tänään (pe 23.8.2019) Suomessa ensi-iltansa saava Jim Jarmuschin The Dead Don't Die on merkillinen elokuva. Aika odotetusti se on saanut melko ristiriitaisen vastaanoton. Huolimatta uskomattomasta näyttelijäkaartista, miksikään suuren yleisön suosikkielokuvaksi siitä tuskin on. Minusta elokuva on erittäin mielenkiintoinen - ja koen sen olevan monella tapaa vedenjakaja.

Jarmushin tuotannossa on verkkaista, hienovaraista tunnelmointia. On kuin katsoja joutuisi suljetuksi samaan odotushuoneeseen näyttelijöiden kanssa. On aikaa tarkastella näiden niukkoja reaktioita ja koettaa arvailla mielenliikkeitä. Hahmot on rakennettu usein kaikissa ristiriitaisuuksissaan niin kiusallisen tarkasti, että kun yleisö joutuu tarkastelemaan heitä hitaassa ilmassa, hahmot tuntuvat tosilta mutta lähes absurdin oudoilta. The Dead Don't Die ei tee tässä poikkeusta.

Yksi kiinnostavimpia asioita on mieshahmojen merkillinen tunnevammaisuus. He eivät reagoi ilmeiseen katastrofiin tunteella juuri lainkaan. Median ja virkavallan muodostama eliitti tuntuu yrittävän elää normaalia elämää, vaikka kaikki ympärillä luhistuu. Eri tavoin marginalisoituneet ihmiset ovat niitä, joiden tunnereaktiot tuntuvat edes jotenkin sopivilta. Oudoin ydinrooli tuntuu olevan Tom Waitsin esittämällä kummallisella survivalistilla / spurgulla. Tyyppi on palautunut metsästäjä-keräilijäksi, yhteiskunnan ulkopuolelle, joko omasta tahdostaan tai muista ratkaisuistaan johtuen. Hermit Bobista kasvaa jonkinlainen kertoja.

Elokuva on selvästi kuvaus siitä arkisesta apokalypsista, jossa mitä todennäköisimmin elämme juuri nyt. Jarmusch tuntuu kysyvän, aivan kuten Godardin hahmo elokuvassa Prénom Carmen: "Mikä on tämänhetkisen katastrofin tila?" Sen kysymyksen pohdiskeluun zombie-kuvasto soveltuu tietenkin mainiosti. Äärimmäistä lohduttomuutta voi edes yrittää käsitellä äärimmäisen poskettomuuden kautta. Jarmuschilta tämä on monella tasolla nokkela veto. Kauhu-, katastrofi- ja hirviöelokuvat ovat usein ottaneet käsitelläkseen ahdistuksen aiheita, joita virallinen päivätodellisuus ei pysty käsittelemään. Jarmusch nostaa esiin täydellisen kyvyttömyytemme käsitellä tappavan vakavia asioita, jotka ovat hivuttautuneet arkeemme. Ei auta tippaakaan, että mediat ovat täynnä katastrofia, kun virallinen kanta on, ettei asioille voi oikein tehdä mitään. Kaikki todelliset ratkaisut ovat liian ikäviä. Zombejahan siitä seuraa.

Olen kuullut sivusta kritiikkiä siitä, miten ekoteemat ovat päälleliimattuja ja kiusallisia. Pidän elokuvaa vedenjakajana osittain juuri tästä syystä. Yksi taiteen keskeisiä ongelmia on se, että "tämänhetkisen katastrofin tilasta" pitäisi voida puhua, mutta se pilaa taiteen. Asioiden "käsittely" tekee taiteesta kiusallisen tendenssimäistä ja opettavaa. Samalla se paljastaa ikävällä tavalla, miten onttoa ja tyhjänpäiväistä suurin osa taiteesta tässä tilanteessa on. Taide voi "tutkia" ja "eritellä" niin paljon kuin sielu sietää, mutta se ei nyt enää riitä.

Taisi olla Saarikoski joka kirjoitti, että osa hänen yleisöstään toivoisi hänen kirjoittavan kauniita lauluja tuulesta, linnusta ja puusta, joita nämä voisivat iltaisin lukea, unohtaaksen mitä ovat tehneet päivällä: myrkyttäneet tuulen, tappaneet linnun ja puun.

Jarmuschin vastaus näyttää minusta olevan kirkas. Hän keskittyy kuvaaamaan erilaisia emotionaalisia reagointimahdollisuuksia mielipuoliseen tilanteeseen jossa nyt elämme. Maailmaa uhkaava katastrofi - elokuvassa öljynlouhinnan aiheuttama maapallon akselin heilahtaminen ja sen aiheuttama zombie-epidemia - on tietenkin täysin absurdi uhka. Mutta niin on ilmastonmuutoskin. Ongelman aiheuttajat, öljyriippuvuus ja sitä kontrolloivat oligarkit, ovat jossakin kaukana, täysin toisessa ulottuvuudessa. Kansa saa sitten riesakseen zombiet. Ne ovat konkreettisia ongelmia, joita vastaan voi taistella, mutta turhaahan se on, niin kauan kuin alkusyyt ovat ratkaisematta.

Jarmusch olisi voinut helposti tehdä nyrjähtäneellä tavalla hauskan feel good -elokuvan. Hänen kaltaiselleen elokuvadiggarille se olisi ollut helppoa, ydinosaamista suorastaan. Sen sijaan hän on päätynyt tekemään elokuvan, joka kyllä viihdyttää, varsinkin alkuosassaan, mutta pettää lopulta kaikki odotukset. Eikä sekään vielä riitä, vaan samalla hän purkaa elokuvan ja rakastamiensa lajityyppien oletuksia. The Dead Don't Die on täynnä erittäin tunnistettavia viitteitä. Pop-kulttuuri, kioskikirjallisuus, genre-elokuvat. Suloinen nostalgia, joka kuitenkin on auttamattomasti menetetty.

Mikä on tämänhetkisen katastrofin tila? No luultavasti se, että vanhat keinot on käytetty loppuun. On epäselvää, onko uusia keinoja olemassa. Mutta ainakaan vanhoilla resepteillä ei synny kuin kuolleita, ja parhaassakin tapauksessa eläviä kuolleita.

Ennakkonäytöksessä vieressäni istui herttainen, äänekkäästi ja paljon naurava tyyppi. Valojen sytyttyä hän kommentoi, että alkupuolella oli paljon hyviä vitsejä, mutta loppua kohden ne hiipuivat, eivätkä olleet enää yhtä hauskoja.

Niinpä.


In Finnish

  • Twitter
  • Facebook
  • Instagram
  • LinkedIn
  • Vimeo
  • YouTube

Newsletter

In English

  • Twitter
  • Facebook
  • Instagram
  • LinkedIn
  • Vimeo
  • YouTube

©2020 BY IKITOMU.COM