top of page

Luukku 9: Italian joulunajan johtotähti

Juttu on kirjoitettu alkujaan jouluna 2016. Täynnä joulun (ja kiertotalouden) henkeä julkaisemme sen uudestaan.


Tiedättehän panettonen, italialaisen korkean pullamaisen joulukakun?

Luulin tietäväni siitä yhtä ja toista minäkin, mutta kun en ole suuri makean ystävä, tämäkin herkku oli jäänyt vieraaksi. Eikä ihme: se kun yleensä on ihmispään kokoinen ja sisältää kaikenlaista ällömakeaa, kuten kandeerattuja hedelmäpaloja. Tänä jouluna vastaan tuli kuitenkin inhimillisen kokoinen, ja mikä tärkeintä, suklainen versio. Kahvin seuraksi suostuin minäkin pitkin hampain maistamaan aivan paperinohuen zibaleen, ja hyväähän se oli. Nyt senkin tiedän.


Se mitä en tiennyt, tuli kiusallisen nopeasti vastaan kahvipöytäkeskustelussa: nimittäin oikein mitään kyseisen huikentelevaisen pullan historiasta. Oletin toki, että kyseessä on taas joku vähintään keskiajalta, ellei Rooman imperiumista periytyvä allegorinen torttu. Vai niinkö sittenkään?


Ensikatsauksella näytti siltä, että historia olisi vain vuosisadan mittainen, mutta se sentään osoittautui vain huolellisen nettibrändäystyön tulokseksi. Leivonnaisia on todellakin tehty ikimuistoisista ajoista lähtien. Ja mainittiinhan se Rooman imperiumikin: heikäläisten nostatetut hunajaleivät kuuluvat panettonen geeniperimään vähintäänkin tarinoiden tasolla. Kuten odottaa saattaa, tarinoita riitti. Yritän kertoa olennaisen.


Kiistatta vehnäleipää on Milanon seudulla vaivattu iät ja ajat. Aikanaan leipäset eivät todellakaan olleet jokapäiväistä ruokaa, paitsi kenties rikkaille, joille niitä paistoi Rostin leipomo. Köyhille vehnän käyttö ei arjessa ollut edes sallittua, ja rikkaatkin tyytyivät mataliin leipäsiin, paitsi jouluna, jolloin tehtiin iso versio: panettone. Kovin korkea se ei silti vieläkään ollut, kunhan kooltaan arkista pikkulimppua runsaampi. Tapa jakaa vehnäleipää jouluna nimenomaan lahjaksi näyttää olevan perua muinaisilta ajoilta sekin. Halki vuosisatojen vaihtoi siis kunnon milanolainen jouluisin muhevaa pullaa naapureiden ja tuttujen kesken, ja jatkoi sitten rauhassa elämäänsä.


No annas olla. Legenda kertoo, että 1900-luvun alkupuolella joutui muudan leipuri, Angelo Motta nimeltänsä, hybriksen valtaan, ja päätti ryhtyä korjailemaan sitä mikä ei ollut rikki. Vehnäsestä oli saatava vielä parempaa. Ja sehän tapahtuu rasvaa ja sokeria lisäämällä. Motta päätti leipoa taikinaan voita lähes jauhojen verran, ja vielä kohottaakin leipää moninkertaisesti, useamman päivän, suorastaan. Tällaisella pelillä taikinasta tulee toki sekä ilmava että raskas, mistä johtuen se tuppaa levittäytymään pannukakuksi. Mikä neuvoksi?


Kuten tavallista, keksintöön vaikuttivat monet virtaukset, eikä vähimpänä monikulttuurinen rikastaminen. Mottan asiakkaisiin kuului nimittäin myös Milanon venäläisvähemmistöä, jotka tilailivat häneltä kulitsaa, pääsiäisenä pashan kera nautittavaa tötterökakkua. Motta asetti tavoitteekseen vastaavan, Baabelin tornin lailla taivaisiin kurottavan tortun. Ankaran pohdinnan ja kokeilujen tuloksena löytyi vetelän voitaikinan ongelmaan ratkaisuksi paperinen kaulus. Yksinkertainen on kaunista! Leivinpaperiputkilon kuristamana panettone lopulta sai kokinhattumaisen muotonsa.


Italialaiseen tarinaan kuuluu toki kilpailua, kateutta, politiikkaa ja draamaa. Niin tähänkin. Kilpaileva leipuri Gioacchino Alemagna nimittäin otti pokkana Mottan reseptin käyttöön, ja alkoi hänkin tuottaa torneja vehnästä ja voista. Siksipä ei riitä, että milanolainen valitsee AC Milanin ja Inter Milanin välillä, vaan vuodesta 1925 alkaen ihmisparat ovat jakautuneet myös Mottan ja Alemagnan leireihin.


Mutta panettonepa kamppaili A-sarjassa sekin. Kävi ilmi, että Milanon vehnänen myy kuin häkä. Noiden päivien jälkeen panettone on kohonnut parin paikallisleipomon sesonkiherkusta melkein 600 miljoonan euron liiketoiminnaksi yksin Italiassa. Ei ihme, että Angelo Motta nousi 50-luvulla peräti valtionvarainministeriksi, ennen kuin kuoli vehnä- ja voikeisarille sopivasti sydänkohtaukseen, heti vietettyään joulua 1957 perheensä parissa. Ehkä hän unohti tradition mukaisesti panna viipaleen joulupanettonestaan syrjään, jatkuvuutta ja menestyksekästä tulevaisuutta symboloimaan.


Panettonen suosio sen sijaan paisui paisumistaan. Argentiinaan ja Brasiliaan muuttaneet lombardialaiset veivät pullan mukanaan, ja pian sitä syötiin suurella mielihalulla myös pitkin Etelä-Amerikkaa. Peruun asettunut D'Onofrion suku jopa loi uuden version ja tuotemerkin, tekemällä Alemagnan reseptistä karamellisoituun papaijaan perustuvan version. Italialaiset ovat turhaan yrittäneet suojata panettoneaan alkuperämerkinnöillä. Vaan paha on koota taivaan tuuliin lentänyttä vehnää takaisin vasuun.


Puhumattakaan siitä, että maailma on kylmä. Menestyksen tuoksu houkuttelee helposti uunin liepeille myös muita kuin vilpittömiä herkkusuita. 1990-luvulle päästyä nimittäin elintarvikealan perinteinen bandiittimme Nestlé osteli kaikessa hiljaisuudessa kaikki merkittävät panettone-brändit itselleen, niin Mottan, Angelon kuin D'Onofrionkin. Tällainen kuvainraastanta oli sentään italialaisille liikaa, ja niinpä veronalainen Baulin leipomorypäs hankki Mottan ja Angelon takaisin. Siitäkin olisi omaksi tarinakseen, mutta jääköön kertomus tällä kertaa tähän. Olihan tässä jo maistiaisia sokerileivonta-alan huiman seikkailullisesta maailmasta.


Muistakaa siis nauttia panettonea kohtuudella ja panna aina pala syrjään, ettette joutuisi jakamaan Angelo Mottan kohtaloa (niin rikkaan elämän kuin äijänpirulainen taisikin elää). Itse yritän jatkossakin pysytellä irti leivonnaisista, mutta hyvät tarinat kelpaavat aina.


Nautinnollista joulunodotusta! (Pitänee vielä mainita, että poikkeuksellisesti tätä juttua ei kirjoittanut tekoäly, vaan IKITOMUn Ville. Kaikkien faktatietojen paikkansapitävyys lienee silti syytä tarkistaa itse, sillä tekoälykielimallien lailla myös Ville pitää hyvää tarinaa faktoja tärkeämpänä. Kuten tietysti nykyisin muutkin päätoimittajat, presidentit, lobbarit jne. Kantakaa, ihmiset, roponne tiedeammattilaisille!)


Aiheeseen liittyvät päivitykset

Katso kaikki

Comments


bottom of page