"Tämä on esimerkki sellaisista uudenlaisista kerronnallisista ja visuaalisista innovaatioista, jollaisia IKITOMU-hankkeelta on lupa muutaman vuoden aikana odottaa useampiakin."
Kokoamme tälle sivulle relevantteja esimerkkejä aiemmasta tuotannostamme ja pohdiskelua tulevaisuuden taiteellisiksi sisällöiksi. IKITOMU on videovetoinen verkkojulkaisu, jonka kaikki toiminta pyrkii vastaamaan kysymykseen "Mitä hauskaa vastuullinen nautiskelija voi vielä tehdä?"
Ensimmäiset pari vuotta olemme keskittyneet journalistiseen sisältöön. Se on hyvä, sillä se tarjoaa kivijalan myös muulle tekemiselle. Emme usko että olisimme voineet mitenkään saavuttaa vastaavaa yleisöä ja asemaa pelkällä taiteellisella sisällöllä. Journalistinen pohja on runko, joka perustelee miten erilaiset ja eri aiheiset taiteelliset sisällöt liittyvät yhteen. Arkisempia aiheita "vakavasti" käsittelevät jutut myös selittävät taiteellisen sisältöä ja estävät sitä vieraannuttamasta yleisöjä liikaa. Toisaalta kehys myös ehkäisee tehokkaasti sitä, että IKITOMU olisi pelkästään muutaman taidefriikin tietämä verkon syrjäinen kolkka. Yritämme olla relevantteja ilmaisun koko leveydeltä.
Muutamia keskeisimpiä käsiteltäviä teemojamme:
ilmastonmuutos ja luontokato
kapitalismin kriisi
algoritmitalous
päihteiden käytön etiikka ja päihteet kemiallisena elämystaloutena
mieskuvan murros
nykytaidekaupan varjot
Suomi, onnen maa
Koemme että meillä on näistä aiheista uniikkia sanottavaa.
Meitä kiinnostavat rajapinnat. Liike digitaalisten ja fyysisten tilojen välillä, faktan ja fiktion kanssakäyminen, keinotekoisen ja luonnollisen huojunta. Näitä asioita olemme tutkineet ehkä eniten muutaman vuoden takaisessa cargo00-projektissa. Hanke on ilmiselvästi saanut innoitusta cargo-kultista, mutta myös muista (arkeologisista) arvoituksista. Olemme leikitelleet ajatuksella, että rinnakkaisessa todellisuudessa yritettäisiin ymmärtää meidän kulttuurimme tuottamia merkkejä ja tuotettaisiin niistä versioita cargo-kultin henkeen. Me puolestaan saisimme nuo tulkinnat ihmeteltäväksemme. Ja mikä olisikaan tyypillisempi nykykulttuurin reaktio kuin tilata "asiantuntijoita" tulkitsemaan toiseutettuja tulkintoja todellisuudestamme.
Cargo00-projekti ja sen kaltaiset rajankäynnit kiinnostavat meitä vahvasti, ja niitä tulemme tuottamaan. Mediaympäristö on välinepaletti jolla tehdään aivan liian vähän rajoja rikkovia ja kyseenalaistavia hankkeita. Vaikkapa TikTokin ilmaisu voi ajoittain olla hyvinkin anarkistista, mutta harvemmin kovin analyyttisesti. Me yritämme tuoda mukaan sen komponentin.
IKITOMUn pitkä historia alkaa hankkeesta nimeltä Moonfish
IKITOMUa ei voisi olla ilman hankkeen puuhamies Ville Kiiskin 1996 perustamaa "Moonfish"-hanketta. Jo siinä Kiiski yhdisti sumeilematta taiteellista ilmaisua kerrontaan. Projekti olisi nykykielellä ilmaistuna varmasti lähinnä oudohko ja poikkitaiteellinen matkailublogi. Tietyllä tavalla kuvaavaa on se, että "blogi"-termin kehitti Jorn Barger vasta joulukuussa 1997. Kiiski siis tuotti ja yritti esitellä blogia ennen kuin koko ideaa oli kunnolla määritelty.
Moonfishin alkuperäisenä ideana oli, että jokaisesta Euroopan maasta lähtisi vähintään yksi monimediailmaisuun kykenevä tekijä kiertämään muita Euroopan maita, julkaisten verkkoon kokemusmaailmaansa. Kiiski yritti raivoisasti löytää hankkeelleen tukijoita. Hän saikin houkuteltua "kannattajajäseniksi" vaikuttajia ministereistä ja kansanedustajista kulttuurielämän kiintotähtiin. Kiiski kiersi ahkerasti esittelemässä hankettaan. Ministeri Backman otti hänet vastaan Eduskunnassa valtioneuvoston pienessä neuvotteluhuoneessa. Iltalehden toimituksessa oltiin kaikkein kiinnostuneimpia hänen Olympus-digikamerastaan, itse asia ei toimittajille oikein auennut. Esa Saarinen kuunteli selostuksen ja sanoi: ettei vieläkään täysin käsittänyt mistä hankkeessa on kyse, mutta että "kuulostaa kyllä siltä, että tuossa on dynaamiittia, voit laittaa nimeni kannattajalistalle". Pisimmälle tuotantoneuvotteluissa edettiin A4-median Markus Leikolan kanssa. He lähes ottivat Moonfish-hankkeen tuottaakseen osana erästä omaa hankettaan, mutta päättivätkin sitten ostaa Lehtikuvan kuva-arkiston, ja budjetti hulahti siihen.
Kiiski kehitteli ja harjoitteli projektia varten tekemällä (yleensä viikonlopun mittaisia) pistokäyntejä itselleen aiemmin vieraissa suomalaisissa kaupungeissa, toteuttaen niistä juttuja lähes reaaliaikaisesti (usein käytännössä muutaman päivän tai viikon viiveellä). Jutut yhdistelivät valokuvia, perinteistä kertovaa tekstiä (jota voisi ehkä kuvailla journalistiseksi), runoutta, multimediallista ilmaisua (esimerkiksi käyttöliittymät olivat usein selvästi osa kerrontaa) ja äärimmillään ääniteoksia. Video oli tuohon aikaan vielä aivan liian raskasta sekä työstettäväksi että netissä julkaistavaksi.
Suurimman osan tuotannosta Kiiski teki omasta kukkarostaan. Kerran Turun Sanomien säätiö myönsi hankkeelle kipeästi tarvitun 20 000 markan apurahan. Valitettavasti edes sen avulla hanketta ei saatu pystyyn. Vuosituhannen vaihteeseen mennessä projekti oli hiipunut lähes nolliin. Ikävä kyllä hankkeen aikanaan laajasta verkkoläsnäolosta on jäljellä materiaalia erittäin niukasti, johtuen erityisesti siitä, että sekä verkkoteknologiat että kovalevyjen liitäntämuodot ovat jääneet ajastaan, joten sisältöjä ei voi toisaalta oikein nykyselaimissa näyttää, eikä materiaaliarkistoihin toisaalta ole helppoa pääsyä. Edes WayBack Machine ei yllä alkuperäiseen Moonfish.com:iin asti, erityisesti koska Flash-playeria ei enää tueta.
Improvisaatiohankkeesta kokemusta ja teknisiä valmiuksia
Toinen IKITOMUn DNA:ssa vahvasti vaikuttava Kiiskin hankkeista on ollut 100% improvisaation projekti Kiiski/Huovinen Blow. Se tuotti satoja tunteja äänitallenteita, yhden kokopitkän elokuvan (joka esitettiin kaksi kertaa julkisesti), muutamia näyttelyitä, sekä yhden virallisesti julkaistun CD-äänitteen (Iloinen evoluutio, 2012). Projektin ympärillä toimineen Heartbreaker Productionsin sivut eivät valitettavasti ole enää toiminnassa, mutta yritämme linkittää jotakin esimerkkimateriaalia tänne kun suinkin mahdollista.
Kiiski/Huovinen Blow (alkuperäiseltä nimeltään Sanankuulijat) toimi aktiivisesti yli kaksikymmentä vuotta. Ääninä improvisaatioita tallennettiin satoja tunteja, joista jokainen teos myös nimettiin ja arvioitiin. Listoilla on siis satoja nimettyjä teoksia.
Eräänlainen huippu tavoitettiin vuosina 2008 - 2012, jolloin Kiiski/Huovinen Blow toteutti kaksi suurempaa audiovisuaalista kokonaistaideteosta. Mukaan värvättiin tanssijoita, kuvataiteilijoita ja vierailevia muusikoita. Improvisaatiota tallennettiin videolle, joista Kiiski jälkikäteen editoi kokonaisuuksia. Edellisestä julkaistiin DVD-omakustanne. Jälkimmäisestä koostettiin täyspitkä elokuva "Kaupan ja kulttuurin kaupunki", jolla Kiiski/Huovinen Blow osallistui Turun kulttuuripääkaupungin taidekilpailuun.
Ensimmäinen kokonaisuus, "Kiiski/Huovinen Blow" julkaistiin omakustanne-DVD:nä, mikä lisäksi teoksia julkaistiin verkossa. Ohessa muutama esimerkki syntyneistä videoista. Merkittävää on kenties se, että teoksessa "Objektin eteen" Kiiski kehitti visuaalisen tekniikan, josta tuli pari vuotta myöhemmin Kiasman tilaaman Adel Abidi -dokumentin visuaalisen ilmaisun selkäranka.
Muutama muu nosto samalta kokoelmalta:
Vielä kunnianhimoisempi oli hieman myöhemmin toteutettu monia taiteenlajeja yhdistelevä, nyt Blow-Fi-nimellä tuotettu kokonaistaideteos "Kaupan ja kulttuuri kaupunki", eli "Town of Trade and Culture" (linkit videoihin eivät valitettavasti enää toimi alkuperäisellä sivullaan, joten kopioin keskeisimmät Vimeoon ja linkitin tuohon alle). Se sai myös tekstitetyn käännöksen englanniksi, ja sen maailman ensi-ilta oli Minneapoliksessa, jossa Huovinen tuolloin toimi musiikkitieteen vierailevana professorina.
Linkit "Kaupan ja kulttuurin kaupunki- teoksen videoihin:
Kiiski piti myös Minnesotan yliopistossa master class -luennon improvisaation tuottamisesta ja osallistui lähes viikon työpajaan, jossa vastaavaa improvisaatiota tuotettiin yhteistyössä paikallisten tanssijoiden, muusikoiden, elokuvaopiskelijoiden ja kuvataiteilijoiden kanssa. Siitä sessiosta ei ole (ainakaan toistaiseksi) tehty yhtenäisempää edittiä tai julkaistu muuta materiaalia kuin aiemmin mainitulla CD:llä olevat raidat. Osasyy siihen on se, että projektiin osallistuneet Minnesotan yliopiston elokuvakurssilaiset olivat ohjeista huolimatta tallentaneet materiaalit epäyhteensopivilla standardeilla, joten käyttökelpoisen materiaalin editointi on erityisen työlästä.
Kiasman tilaama dokumenttielokuva Adel Abidinin näyttelyn yhteyteen
Vuonna 2010 Kiiski sai mielenkiintoisen tehtävän, joka on edelleen IKITOMU-tuotannon kannalta erittäin relevantti. Kiasmassa koulutettiin tuolloin "kulttuuritulkkeja", joille järjestettiin kaikenlaista taidetta sivuavaa toimintaa. Kiiski kutsuttiin tekemään ryhmän kanssa yhteistyössä jonkinlainen tuotanto, joka esittelisi Adel Abidinin työtä ja ajattelua. Edellytyksenä oli, että kultu-ryhmäläiset pääsisivät jotenkin osallistumaan työn toteuttamiseen.
Kiiski ehdotti, että kultu-ryhmäläisille annettaisiin huomattavasti alun perin ajateltua merkittävämpi rooli. He miettisivät mitä haluaisivat nykytaiteilijan työstä kuulla, haastattelisivat taiteilijaa, ja myös kuvaisivat haastattelutilaisuuden yhtä aikaa useammalla kameralla, siten että myös visuaalisia näkökulmia samaan aiheeseen syntyisi useampia. Kiiski vastasti varmuuskuvasta, eli hän kuvasi tylsää mutta varmasti käytettävissä olevaa materiaalia turvatakseen kultuille mahdollisuuden kunnon revittelyyn. Kiasma pystyi kustantamaan hankkeelle 4 DV-kameraa, joten niillä plus Kiiskin omalla kameralla tallennettiin ensin suunnittelu- ja harjoittelutilaisuuksia, ja lopulta myös kolme tapaamista taiteilijan kanssa (olisin itse muistanut että tapaamisia oli kaksi, mutta kultujen omaan blogiinsa kirjoittamassa projektin arviossa sanotaan että kolme, joten en lähde väittelemään).
Kiiski editoi materiaalista 12-minuuttisen version, joka oli nähtävissä Adelin koko kerroksen näyttelyn sisäänkäyntitasanteella Kiasmassa.
Tuotannossa on, näin jälkikäteen tarkasteltuna, kaksi merkittävää asiaa. Ensiksikin huomionarvoinen on Kiiskin radikaalihko idea joukkoistaa tuotanto ja jakaa vastuuta ennakkoluulottomasti nuorille amatööreille. Toiseksi merkittävä on ainutlaatuinen, vapaasti virtaava editointitekniikka, joka yhdistelee ansiokkaasti eri kuvakulmia haastatteluun tinkimättä silti tippaakaan teoksen visuaalisesta katsottavuudesta. Editoinnin teknis-visuaalisen ratkaisun Kiiski oli kehittänyt Kiiski/Huovinen Blown täysin epäkaupallisessa hankkeessa, kappaletta "Objektin eteen" editoidessaan. Se olisi tuskin syntynyt tilaustyötä varten.
Nähdäksemme tämä on esimerkki sellaisista uudenlaisista kerronnallisista ja visuaalisista innovaatioista, jonka kaltaisia IKITOMU-hankkeelta on lupa muutaman vuoden aikana odottaa useampiakin.
Työryhmän muista jäsenistä
Kiiskin rooli hankkeen perustajana ja taiteellisena johtajana on IKITOMUssa kiistattoman tärkeä, mutta ei ainutlaatuinen. Idea on kehittäjäänsä suurempi. Sisällöllisesti voisi karkeasti sanoa, että pääkäsikirjoittaja TEA SIRÉNILLÄ on erittäin vahva rooli nimenomaan sosiaalisten medioiden ymmärryksensä kautta.
90-luvulla syntyneenä Sirénin ote some-maailmasta on jo sukupolvikokemuksenkin takia vahva, mutta hänellä on myös poikkeuksellinen kyky hahmottaa some-maailman lainalaisuuksia. Niitä hän käsittelee useammallakin taiteellisen ilmaisun osa-alueella.
Sirén tekee Instagramiin sen perinteisiä sisältöjä ja varsinkin influensserimaailmaa melko raa'astikin satirisoivaa sarjaa, jonka toteutustapa on jo itsessään poikkeuksellinen. Hän on ilmoittanut haluavansa olla "kämäisten lyijykynäpiirrosten Lana Del Rey" – ja sitä hän todella tekee: piirtää koulukirjojen marginaalipiirroksia imitoivalla tyylillä glitterhuuruisia päiväunia aiheista, jotka ovat länsimaisen elämäntavan ydinunelmia, mutta joista ei ole sopivaa puhua ääneen, julkaisten ne takaisin ideoidensa alkulähteille, some-kanaviin. IKITOMUn kannalta tapa jolla Sirén on osannut havaita, mutatoida ja syöttää some-maailman sisältöjä takaisin koneeseen osoittaa hänen kyvykkyytensä tiiviiseen ja visuaaliseen käsikirjoittamiseen.
Toinen IKITOMUn kannalta mielenkiintoinen Sirénin osaamisen alue liittyy sosiaalisten medioiden kerrontatapojen suvereeniin hallintaan. Hän on onnistunut kerta toisensa jälkeen kehittelemään mielenkiintoisen äkkivääriä tulkintoja kanavien perinteisistä sisältökategorioista. Toisinaan ne ovat suoria parodioita, toisinaan sisällöllisesti vilpittömämpiä tunnelmointeja, jotka onnistuvat näpelöimään kanavien kerronnan ytimiä.
"Moi mä oon valokuvaaja" (240K näyttöä, 38,1K tykkäystä, 903 kommenttia)
"Original Stadin sadgirls tietää" (12,1K näyttöä, 424 tykkäystä) Ja kolmas piirre on tietenkin se, että koulutettuna graafisena suunnittelijana ja kirjojakin taittaneena ja kuvittaneena hänellä on paljon sellaista graafista ja sommittelullista osaamista, jota sosiaalisten medioiden maailmoihin tarvitaan, vieläpä enenevässä määrin, kun Metaverse-tyyppiset ympäristöt kehittyvät.
TARU ITÄLINNAN vahvuudet ovat eritoten journalistisella ja hallinnollisella puolella, mutta hän on myös tarkka käsikirjoittaja ja erinomainen ideoimaan. Tuotantojen siinä vaiheessa, jota jenkeissä kutsutaaan "developmentiksi" hän on analyyttisenä ja tarkkana aivan omiaan.
Mainittakoon että Tarusta on tullut varsin suosittu kansainvälisten tv-tuotantoryhmien fikserinä, nimenomaan sisällöllisen silmänsä ja oivaltavan järjestelykykynsä ansiosta. Hänen sisällöllinen panoksensa on kerta kerralta ollut merkittävämpi. Sille on tarvetta, sillä maahan saapuessaan ryhmien suunnitelmat saattavat olla tasoa "pitäis keksiä jotakin siitä onnellisuudesta" tai "eikös teillä ollut täällä niitä keppihevosharrastajia".
Linkin takaa löytyy traileri yhteen Ranskan television tuotannoista (kuulemma kauden suosituin jakso, muuten), jossa Itälinnan on toiminut fikserinä ja pitkälti myös järjestäjänä, voisi perustellusti myös väittää että vähintään "muuna käsikirjoitukseen ja tuotantoon vaikuttaneena henkilönä". Ilmeisesti tekijät olivat samoilla linjoilla, koska hänet oli lopputeksteihin kreditoitu.
IKITOMUn taiteellisissa projekteissa Taru tulee osallistumaan täysipainoisesti käsikirjoitukseen, tuotantosuunnitteluun ja tietenkin itse tuotantoon. Hänen debyyttinsä näyttelijänä on myös yhä edessä :)
IKITOMU-hankkeen taiteellisemmista sisällöistä
Emme halua olla mitään Godard-fanipoikia ja -tyttöjä, mutta fakta on se, että hän on onnistunut yhdistelemään ansiokkaasti dokumentaarista sisältöä fiktiokerrontaan ja sijoittelemaan työhönsä päivänpolttavia kysymyksiä. Tarkoituksemme ei tietenkään ole jäljitellä puoli vuosisataa vanhoja tyylejä, vaan tähdätä lähinnä vastaavaan rohkeuteen ja sumeilemattomuuteen suhteessa sisällöllisiin materiaaleihin.
Lyhyitä elokuvia onnellisuudesta
On harmi, että emme ole pystyneet lähinnä resurssien puutteen vuoksi toistaiseksi tuottamaan kunnollisempia esimerkkejä aiheesta. Olemme viimeksi syyskuussa työstäneet käsikirjoitusta, joka lyhytelokuvan viitekehyksessä käsittelee yhtä ristiriitaista aspektia Suomen asemasta "maailman onnellisimpana maana".
Tässä keskeneräinen käsikirjoitusluonnos. Kuten huomataan, sisältöä on käsitelty lähinnä henkilöiden keskusteluissa, ei vähiten siksi, että se on kustannusteknisesti halvin tapa tuoda sisältö lyhytelokuvaan merkityksellisellä tavalla :D Lyhäri on kirjoitettu niin, että se on mahdollista kuvata pelkkänä oheisen kässärin esittämänä runkona, mutta sitä voidaan käyttää vain yhtenä säikeenä laajemmassa kokonaisuudessa, jossa onnellisuus-teemaa analysoidaan visuaalisesti. Toisaalta, mikäli halutaan, teos voidaan koostaa (tai siitä voidaan koostaa versio) siten, että alkuosa on pelkkä ravintolassa tapahtuva dialogi, ja loppuosaan sijoitetaan lähes dialogiosuuden mittainen pätkä pelkkää tai lähes pelkkää visuaalista kerrontaa.
Jos pääsemme toteuttamaan visiotamme täysimääräisesti, teemme taatusti useita lyhytelokuvia lähes kaikista teemoista joihin kätemme sotkemme. Ja aivan varmasti myös onnellisuudesta, erityisesti siinä tapauksessa että Suomi pokkaa kuudennen peräkkäisen maailman onnellisimman kansan killuttimensa tulevana keväänä.
Nistit
Erittäin tärkeä tuotanto. Pätkä on mockumentary, jossa esitellään ryhmä päihdeongelmien kanssa kamppailevia ihmisiä, joita haastatellaan ja joiden arkista, riippuvuuden värittämää elämää näytetään. Katsoja pakotetaan pohtimaan kunkin henkilön tilannetta, ja luomaan päässään tahattoman ylemmyydentuntoisia ajatuksia, kuten "miksei tuo tajua lopettaa kun kuitenkin noinkin hyvin tietää ja hahmottaa miten vaarallista se on ja miten siinä lähes varmasti lopulta käy".
Kunnes seurattavat "nistit" paljastuvat näyttelijöiksi, ja käy ilmi, että koko tarina onkin allegoria hiiliriippuvuudestamme. "Nisti" onkin katsoja. Hän saa nyt selittää itselleen, miksi käyttäytyy kuten käyttäytyy.
Kyborgit keskuudessamme
Algoritmeilla, toiminnanohjausjärjestelmillä ja tekoälyllä on ollut merkittävää vaikutusta kulttuuriimme jo pitkään, itse asiassa pidempään kuin ihmiset yleensä ymmärtävätkään. Parhaillaan käsikirjoitusvaiheessa olevan lyhytelokuvan "Kyborgit keskuudessamme" avulla yritämme valottaa sitä, miten inhimillistä toimintaa mallintavat järjestelmät yrittävät suojella ihmistä satunnaisuudelta, mutta usein itse asiassa vain pahentavat maailmaan heitetyn ihmisen absurdia kokemusta elämästä ja itse asiassa sopeuttavat meitä toimimaan vapaaehtoisesti sulautuneina koneisiin ja keinotekoisiin järjestelmiin.
Montaasia koneesta
Ylipäänsä meitä kiinnostaa eräänlainen eisensteiniläinen montaasi, jollaista syntyy automaattisesti ja tahattomasti kun ihminen selailee (enemmän tai vähemmän) satunnaisia sisältöjä verkosta. Voi olla myös hyvin runollista, kun kulttuuri algoritmin avulla lörpöttelee vastaanottajalleen. Kyseisen tilanteen simulointi elokuvallisen kerronnan sisällä on myös merkittävä mahdollisuus, jota emme ainakaan ole nähneet käytettävän kovin tarkoituksellisesti. Olemme ottaneet tehtäväksemme hyödyntää sitä laadukkaasti kerrontaa syventämään. Ei välttämättä tässä mainituissa lyhäreissä, mutta joissakin sopivissa yhteyksissä varmasti.
Ilmaisukeino on vahvasti sukua myös havainnollemme, jonka teimme ensimmäisen Documenta-reissumme jälkeen, kun rasittuneina ja visuaalisesti täyteenahdettuina klikkailimme hotellihuoneen televisiota kanavalta toiselle. Aivan arkinen kanavasurffailu tuntui kehyksestään irrotetulta, koska sen kaikki sisällöt olivat vieraita ja vieraskielisiä, mutta silti tavallaan tuttuja, sillä television visuaalinen kieli on tietenkin varsin tunnistettavaa tavaraa, ja lisäksi seassa vilisee lokalisoituja maailmanformaatteja, vieraalla kielellä vain. Vaihtuvien klippien kavalkadi alkoi silmissämme näyttää veistokselta, kuin majakalta, joka näyttää ympäröivän kulttuurin senhetkisen tilan reaaliaikaisesti satunnaisina kuvina. Tuolloin se oli tuttua lähinnä kanavasurffauksesta, nyt jokainen esim. TikTokia käyttänyt tietää millaisen kaleidoskooppimaisen rinnakkaistodellisuuden tuollainen selailu tuottaa.
Taidetta lähestyvää journalismia
Todettakoon myös, että 5-vuotias reilaa -sarjamme Berliinin biennaalia käsittelevä jakso tulee jo aika lähelle taiteellista lyhytelokuvaa. Sen ilmaisu luottaa pitkälti tunnelmallisiin kuviin ja alkuperäisiin ääniympäristöihin. Oikeastaan enää grafiikat ja yksi voiceover rikkovat illuusion. Toki tarkoitus on varsinaisissa taidetöissä edetä huomattavasti pidemmälle, mutta jonkinlaista esimakua tästäkin ehkä saa.
Lisäämme tälle sivulle relevantteja esimerkkejä ja ajatuksiamme sisällöistä ajan mittaan. Tätä sivua ei ole tehty mitään yhtä tarkoitusta varten, vaan se pyrkii kuvaamaan sisällöllisiä kehitystavoitteitamme kumppaneillemme ja mahdollisille rahoittajille, ja muuttuu siksi ajan myötä.