Matkustimme junalla halki Euroopan viime heinäkuussa, koronan lyhyeksi jääneessä suvantovaiheessa. Tarkoitus oli kokeilla junamatkailua tiukimman eristyksen jälkeen hitaasti avautuvassa Euroopassa ja samalla tutkia, miten juttujen tuotanto mahdollisimman kevyellä kalustolla sujuu.
IKITOMUn ydin on selvittää "mitä hauskaa vastuullinen nautiskelija voi vielä tehdä". Yksi oleellinen kysymys tietenkin on, mitä tapahtuu matkailulle. Pintamatkailu on erittäin todennäköinen kehityssuunta, mutta riittääkö sekään? Mieluiten pitäisi tietenkin pysyä kotona. Asia on erittäin monimutkainen, ja käsittelemme sitä syvällisemmin muissa jutuissamme. Tässä yhteydessä on varmasti syytä mainita myös parin vuoden takainen raporttimme Duratin toimitusjohtaja Heikki Karppisen konferenssimatkasta junalla. Myös liike-elämä muuttaa suhtautumistaan matkailuun vauhdilla.
IKITOMUn Tealle reissu oli ensimmäinen ulkomaille suuntautunut junamatka, joten seurasimme hänen elämyksiään useammankin videon verran.
Siispä Tukholmasta suunta kohti etelää!
Matkareittimme karkeasti:
Ensin siirryimme Turkuun, josta Gracella yli Tukholmaan. Sieltä mukavasti omassa hyttiosastossa suoralla yöjunalla Hampuriin, johon saavuttiin vähemmän mukavasti 05:31 :) Hampurista parin välipysähdyksen kautta Amsterdamiin, josta edelleen Pariisiin. Tarkoitus oli jatkaa yhdellä heilahduksella Perpignaniin, mutta näillä reissuilla aikataulut harvoin toteutuvat yksi yhteen. Joten vaihdoimme järjestystä ja jäimmekin ensin pariksi päiväksi Pariisiin.
Ensimmäinen matkavuorokausi meni käytännössä Helsingistä Tukholmaan, jossa kyllä myös vietimme lähes kokonaisen päivän. Se tuntui oudolta tripiltä menneisyyteen, sillä Ruotsin koronatoimenpiteet erosivat niin jyrkästi Suomen menosta. Yöjuna Hampuriin lähti 16:22, ja Pariisissa olimme seuraavana päivänä 16:38. Käytännössä siis kotiovelta Pariisiin meni kaksi vuorokautta. Matka ei tietenkään ollut pelkkää siirtymää, vaan mukaan mahtui ystävien tapaaminen Tukholmassa, runsaasti nähtyä radanvartta sekä pari pientä kommellusta, kuten jokainen pidempiä junamatkoja tehnyt osaa arvata.
Interrail-lippuun kytkeytyvän kätevän Rail Planner -apin lisäksi käytimme reissussa ahkerasti myös EUn reopen.europa.eu -palvelua, josta ainakin olisi pitänyt selvitä tarkalleen, millaisia turvallisuustoimenpiteitä missäkin maassa noudatetaan. Käytännöt osoittautuivat, ei ehkä niin yllättävästi, erittäinkin kirjaviksi. Harva maa noudatti edes itse julistamiaan käytäntöjä. Täyttelimme siis kuponkeja ja odottelimme tarkastuksia turhaan.
Pariisissa vietimme joitakin päiviä. Yleisen flaneeraamisen lisäksi kävimme IKITOMUn hengen mukaisesti muutamassa museossakin.
Centre Pompidoussa oli merkittävä näyttely naispuolisista abstraktionisteista, jotka jotenkin epähuomiossa olivat aiemmin päässeet lipsahtamaan mieskollegoidensa varjoon… Onneksi viime vuosina on nähty kaivattua korjausliikettä.
Oli ilahduttavaa huomata, että "Elles font l'abstraction" oli selvästi tapaus. Siitä näytti olleen paikallisissa medioissa runsaasti keskustelua ja väkeä oli myös paikalla varsin tiheästi. Erittäin kiinnostava näyttely kaikkineen.
Elämä ei ole kuitenkaan pelkkää taidetta, eikä nälkätaiteilija elä pelkästä hengestä edes Pariisin siltojen alla, joten välillä istahdettiin katukahvilaan mm. vertailemaan croissanteja. Kuten historiallisesti tiheillä paikoilla joskus käy, suunnittelematon keskustelu satuttiin käymään kahden korttelin päässä paikasta, jossa kyseinen leivonnainen aikanaan esiteltiin pariisilaisille. Historian lehtevän voitaikinan rapinaa!
Kukaan ikitomulaisista ei päässyt vuoden 2017 Venetsian Biennaaliin, joten olimme aika lailla pimennossa Anne Imhofin suhteen. Hänen teoskokonaisuutensa Faust Saksan paviljongissa voitti nimittäin tuon vuoden kansallisten paviljonkien sarjan.
Kun havaitsimme, että Palais de Tokyossa oli Anne Imhofin näyttely "Natures Mortes", mietimme hyvän aikaa jaksaisimmeko edes koko näyttelyyn. Onneksi päätimme viitsiä. Se oli nimittäin luultavasti eräänlainen taiteellinen vedenjakaja. Ensinnäkin se oli megalomaaninen kokonaistaideteos jo sellaisenaan, mutta myös rakennettu erilaisten performanssien tapahtumapaikaksi (joita tosin emme osuneet todistamaan livenä). Imhof oli myös sijoittanut omien teostensa lomaan muidenkin taiteilijoiden teoksia Delacroixista Twomblyyn, Mike Kelleystä Elaine Sturtevantiin.
Kenties mielenkiintoista massiivisessa monitaiteellisessa vyörytyksessä oli se, miten luontevalta tuntui ajatella, että jotakin tällaista taiteilijat tulevat varmasti rakentamaan virtuaalitiloihinsa. Kuin olisi päässyt vilkaisemaan tulevaisuuden taiteilijasaittiin täysin todentuntuisella virtuaalilaitteistolla: omalla hermojärjestelmällä.
Kävimme näyttelystä monta pitkää keskustelua, joiden ytimet löytyvät oheisesta (niinikään pitkästä) videosta. Saa hyppiä ihan luvan kanssa! Kuvista saanee jonkinlaisen idean kokemuksen totaalisuudesta.
Pariisista jatkoimme etelään, Perpignaniin, jonka lähistöllä vietimme muutaman päivän IKITOMUn tulevia tuotantoja suunnitellen ja valmistellen.
Junissa matkaa taittaessa havaitsee väkisinkin, kuinka erilaisia ne kaikki ovat. Vaikka usein tiettyä linjaa hallinnoiva yhtiö vaikuttaa kokemukseen enemmän kuin maa, jonka halki jytistellään, paikallisissa käytännöissä on lähes mahdotonta olla näkemättä kansallisia erityispiirteitä. Joskus jää housut kintuissa kiinni omista ennakkoluuloistaan, mikä lienee terveellistä sekin. Matkailuhan avartaa, ja junalla matkaillessa altistuu ällistyttävälle määrälle maisemia, asemia – ja ihmisiä.
Canet-en-Roussillonin seudulla pyöriessämme teimme viinitilavierailunkin, jolta syntyneet jutut linkitämme tähän kun sen kaikki osat on julkaistu. Tuoreeltaan ne on tietysti mahdollista bongata seuraamalla sisältövirtaamme jossakin some-kanavassa. Vinkki vinkki ;)
Viinitilalla vierailu saa ymmärtämään tuotannon kokoluokan, Mas Baux'n tapauksessa sen, kuinka pientä ja paikallista se todella on. On mielenkiintoista kuulla, miksi tekijät ovat erilaisiin ratkaisuihin päätyneet, minkä tietenkin sitten yrittää myös heidän viineistään maistaa. Hienoa on myös kokea ympäristö ja aistia viinitilalla vietettävän elämän poljentoa, joka saattaa esimerkiksi olla, kuten Tea sen tiivisti, "niin idyllistä että vitutti".
Reissu oli hieno ja mielenkiintoinen. Oliko se vastuullista ja vaivan arvoista? Sitä on vaikea millään yksinkertaisella yhtälöllä ratkaista. Jos ihmiset eivät matkailua lopeta, se tulee luultavasti näyttämään yhä enemmän jotenkin tällaiselta.
Imhofin näyttely auttoi paradoksaalisesti käsittämään, että suuri osa jopa tuon mittakaavan taide-elämyksestä olisi mahdollista kokea myös virtuaalisesti. Sen sijaan Pariisin moniaistinen makujen, näkyjen ja hajujen ryöppy tai Välimeren rannikon kosteansuolainen helle lienee vielä pitkään mahdotonta kokea muuten kuin paikallisesti. Pandemia on ollut erinomainen harjoitus turhan kokousmatkailun karsimisessa, mutta tiimalaseittain aikaa kyllä vielä kuluu, ennen kuin läheskään kaikki fyysinen kokeminen voidaan hoitaa etäkeinoin. Luvassa on siis yhdistelmä luopumista ja vanhojen käytäntöjen korvaamista.
Itse asiassa koko matkailu on palvelumuotoiltava uudelleen. Yritämme kantaa oman vaatimattoman kortemme kekoon.
Jonkinlaisena yhteenvetona vielä pohdiskelua siitä, miten junamatkailu eroaa lentämisestä ja miten kokemus vaikuttaa maailmankuvaan. Mietteet on tallennettu tämänkertaisen matkamme etäisimmässä pisteessä, Espanjan rajan tuntumassa.
JÄLKINÄYTÖS: YLLÄTYKSET KUULUVAT PAKETTIIN Junalla matkustaessa tulee vastaan lähes aina yllättäviä tilanteita. Kaiken epävarmuuden ja epämukavuuden keskellä yritän aina hokea itselleni, että juuri tämä on sitä, mistä myöhemmin kerrotaan "seikkailuna". Toistaiseksi juuri näin onkin onneksi käynyt, ja suuremmilta tragedioilta on säästytty. Kun vaatteet ovat kuivuneet ja alla on pari mukavasti nukuttua yötä, kokemukset tuntuvat enää jännittäviltä. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö joskus voisi käydä kovinkin ikävästi. Mutta sellaista on elämä, eikä riskeiltä välty kotonakaan.
Tällä kertaa menomatkalla junia viivästytti hyvin surullinen perhetragedia Etelä-Ruotsissa. En edes mainitsisi siitä, ellei tapahtumaan viitattaisi yhdessä noista videoistamme. Kuten tavallista, epämääräinen tieto jonkinlaisesta onnettomuudesta tarkentui tiputtelemalla konduktöörin kuulutuksista ja tietenkin netistä. Ennen nettiaikaa koko asia olisi saattanut mennä ohi pienenä perusmyöhästymisenä. Joskus olisi parempikin niin.
Paluumatkalla, tehdessämme lähtöä Etelä-Ranskasta, keskemmälle Eurooppaa ryöpsähti rankkasateita ja aika hurjiakin tulvia. Suuntasimme siis kotia kohti epätietoisena siitä, mitä junavuoroja ylipäänsä ajetaan, ja onnistuisimmeko livahtamaan Reinin yli tulva-alueiden välistä. Tietenkin mietitytti sekin, lieneekö tämä nyt yksi tulevaisuuden perustilanteista. Jos ja kun ilmastonmuutos äärisäitä lisää, mikään kulkumuoto ei niiltä kokonaan välty.
Jälkikäteen viime kesän hermoilu näyttää tietenkin ylimitoitetulta, mutta sellaiselta se ei tapahtumien keskellä tuntunut, varsinkin kun pandemia jo muutenkin loi reissuun poikkeustilatunnelmaa. Tulva-alueilla ihmisiä pyydettiin välttämään turhaa matkustamista, ja DB muun muassa poisti paikkavaraukset ja -loput käytöstä väliaikaisesti. Meidän kannaltamme riittävä määrä junavuoroja kuitenkin kulki, ja tilaakin niistä löytyi. Ilmeisesti ihmiset siis noudattivat ohjeita, ja jättivät ylimääräisen retkeilyn myöhemmäksi.
Olisimme itsekin saattaneet pysähtyä odottelemaan tilanteen selkenemistä, mutta meillä oli perhesyitä, joiden tähden myöhästyminen olisi aiheuttanut kaikenlaista hankaluutta. Olimme kyllä varanneet paluusuuntaan yhden varavuorokauden, mutta nyt sitäkään ei lopulta tarvinnut käyttää.
Tässä vielä lopuksi terveiset junasta tulva-alueiden välistä. Mitään poikkeuksellista ei junan ikkunasta nähnyt, korkeintaan Rein oli ylityskohdassa normaalia korkeammalla. Mutta hieman tavallista mietteliäämmäksi tilanne selvästi veti.