Art Baselin nykytaidevyöry tekee selvää jälkeä

Art Basel kestää alle viikon, mutta muutaman hikisen kesäpäivän aikana tehdään jumalattomasti taidekauppaa. Tälläkin kertaa messuhalliin oli ahtautunut 289 galleriaa, mukanaan töitä yli 4000 taiteilijalta. Ja jokainen niistä kaupan, kunhan dollareita, frangeja, euroja tai melkein mitä tahansa muuta käypää valuuttaa löytyy. Tänä vuonna ei niinkään ruplia, ainakaan virallisesti.


Parin hiljaisen covid-vuoden jälkeen kauppa kävi kuulemma mainiosti. Suurin diili oli tänä vuonna epäilemättä Louise Bourgoisin valtava metallinen Spider -veistos, joka meni 40 miljoonalla dollarilla. Se on yksi inkarnaatio hänen tunnetuista hämähäkkiveistoksistaan, eikä edes suurin, vaikka selvästi museokokoinen olikin. Miljoonakauppoja tehtiin muutenkin kymmeniä, vaikka suurin osa yksittäisistä myynneistä onkin toki pienempiä. Osa teoksista on lähes tavallisen duunarin saavutettavissa (kunhan arvostaa taideteosta yhtä paljon kuin vaikkapa hyvää sähköfillaria).


Taiteen rakastajalle Art Basel tuntuu samaan aikaan pöyristyttävältä ja ihanalta. Teosten äimistyttävä runsaus ja monimuotoisuus hivelee, mutta kaikkialla tuntuva kaupankäynnin pohjavire estää herkistymästä liikaa. Toisaalta esimerkiksi Unlimited -puolen kuratoitu jättiläisnäyttely hälventää rahan hajua onnistuneesti. Vaikka kaikki tietävät, että silläkin on suora kytkentänsä myyntiin, teokset ovat ajoittain oikeasti epäkaupallisia ja kriittisiäkin. Vaikka raha onkin Baselissa keskiössä, tehosekoittimen kulhossa pyörii myös taiteen arvaamatonta henkeä. Ehkä se on aitoa, ehkä osa taidemessujen järjestäjien pitkäkestoista strategiaa, jonka tarkoitus on pönkittää nykytaiteen arvostusta ja estää tapahtumaa luisumasta pelkäksi huutokaupaksi. Niin tai näin, Basel on ainutlaatuinen kokemus joka vuosi.


Venetsian biennaalin päänäyttelyssä kokemamme pettymys sai meidät pitämään entistäkin tärkeämpänä voida käydä tänä kesänä Art Baselissa, Documentassa ja ehkä Manifestassakin. Niin kaupallinen kuin onkin, Art Basel auttoi omalta osaltaan parantamaan uskoamme nykytaiteen tilaan. Erityisesti Unlimitedin anti, mutta myös myynnissä olevien teosten parhaimmisto tuntui nykytaiteelta ja sai aikaan reaktioita joita ainakin me haemme: elämyksiä, yllätyksiä, kokemuksen ja ajattelun avartumista. Tässä kärkeen kuusiminuuttinen keskustelumme heti Art Baselin koluamisen jälkeen, viimeisenä aukiolopäivänä, vielä kerran halki koko tivolin tallustellen. Alla sitten lyhyempiä klippejä, joissa yksittäisiä ajatuksia ja havaintoja Art Baselin sisältä.

Pystyversio:


Art Baselin yhteydessä järjestettävä Liste on parikin kertaa päässyt yllättämään olemalla kokonaisuutena jopa kiinnostavampi kuin itse päätapahtuma. Se on toki myös tiiviimpi ja pienempi, mikä oli tänä vuonna erityisen helppo havaita, kun tapahtuma oli sijoitettu samaan messuhallikompleksiin. Ratkaisu on ymmärrettävä, muttei varsinaisesti saa hihkumaan riemusta.


Nuoria tekijöitä ja hieman räväkämpiä gallerioita esittelevä Liste on aiemmin toiminut esimerkiksi vanhoissa teollisuustiloissa. On toki helppo ymmärtää, että galleriat ovat varmasti olleet harmissaan, kun parhaista tiloista on joutunut tappelemaan ja hankalat teolliset rakenteet ovat aiheuttaneet ongelmia näyttelyiden rakentamisessa. Siitäkin huolimatta Liste tuntuu uusissa tasakokoisissa messupilttuissaan menettäneen ison siivun alkuperäisestä viehätyksestään. Esillepanijat joutuvat panemaan parastaan säilyttääkseen hitusen vaaran tuntua. Mutta eipä Listen koluaminen tälläkään kertaa sentään mikään pettymys ollut.


Pystyversio:


Art Basel voi olla pyörryttävä kokemus. Niinpä aloitimme ensimmäisenä päivänä iisisti. Sen lisäksi että kiersimme Listen perusteellisesti, yksinkertaisesti vain kävelimme läpi Unlimitedin ja varsinaisen messualueen. Pidättäydyimme aktiivisesti vielä paneutumasta teoksiin tarkemmin. Tea oli ensimmäistä kertaa asialla, joten tarkoituksenamme oli antaa hänelle jonkinlainen kokonaiskuva ennen tositoimia. Seuraavana päivänä aloitimme sitten taidevyöryssä surffaamisen toden teolla Art Unilimitedistä.


Pystyversio:


Voisi oikeastaan todeta, että Unlimited tuotti kirkkaimmat yksittäiset havainnot, mutta messupuolen galleriavyörytyksestä hahmottui niitä kokonaiskuvia, joita tämän jutun ensimmäisessä videossa yritämme eritellä.


Minkä tahansa jättimäisen taidetapahtuman teospaljoudessa huomio alkaa ajelehtia. Kun esillä on tuhansia taideteoksia ja niiden kokemiseen varattu aika joka tapauksessa liian lyhyt, mieli herkästi väsyy ja alkaa takertua helpoimpiin ratkaisuihin. Suuriin töihin, joissa on kirkkaita ja kontrastikkaita värejä. Tuttuja hahmoja joihin kiinnittyä. Glitteriä, välkettä ja meininkiä. Basel Artissa näin käy lähes väkisin. Esimerkistä saa käydä vain 35-vuotiaana lento-onnettomuudessa kuolleen Michel Majerusin Weißes Bild (1994). Hän oli selvästi dopamiinitaiteen edelläkävijöitä – teos voisi hyvin olla tänä vuonna maalattu. Kuten on epäilemättä ajatellut myös Unlimitedin kuraattori Giovanni Carmine.


Pystyversio:


Tean "dopamiinitaiteeksi" kutsuma ilotulitus on herkästi kuluttavaa. Siihenkin turtuu, ja isot eleet alkavat helposti myös ällöttää. Silloin kannattaa pysähtyä hetkeksi ja yrittää rauhoittaa mielensä. Basel Artissa suosituin tapa tuntuu olevan istahtaa puiden varjoon messuhallin pyöreällä sisäpihalla nauttimaan tarjolla olevia juomia. Ne ovat sveitsiläiseen tapaan tietenkin varsin kalliita. Ja suosituin valinta tuntuu yhä edelleen olevan tapahtuman pitkäaikaisen tukijan, nimeltään tahattoman ironisen Ruinartin shampanja (josta he kyllä ottavat kaiken irti hääräämällä kaikenlaisten taidetapahtumien kumppanina. Eikä siinä mitään. Santé!)


Kun taide on tullut tärvellyksi, voi hyvillä mielin jatkaa visuaalista ahmimista. Mukana on aina myös teoksia tai taiteilijoita, joiden lähestymistapa ja tyyli melkein ärsyttää, mutta jotka jotenkin silti onnistuvat voittamaan puolelleen. Tällä kertaa sellaisiin kuului hörhöilevää fantasiaa isolla pensselillä levittävä Suzanne Treister ja hänen "Survivor (F)" -kokonaisuutensa.

Teossarjan ilmaisu sai myös pohdiskelemaan meemikulttuurin vaikutusta nykytaiteen lukutapaan. Ajatus joka saattaa vielä ansaita huolellisempaakin tarkastelua.


Pystyversio:


Hauska ilmiö on sekin, että taiteilijat ja mainostajat tarttuvat usein yhtä innokkaasti uusiin käytettävissä oleviin teknologioihin. Silloin saattaa käydä niinkin, että taideteoksen tekninen ratkaisu onkin jo tuttu lähimarketista. Jos taiteilija on tehnyt työnsä oikein, sen ei pitäisi kuitenkaan haitata. Sisällön pitäisi aina olla tärkeintä. Jordan Wolfson näyttää mallia teoksella "Artists Friends Racists".


Tekninen ratkaisu saattaisi liikkua kikkailun riskirajoilla, ellei se loisi vahvaa illuusiota virtuaalimaailman vuotamisesta fyysiseen maailmaan. Veistoksen katselukulma vaikuttaa kokemisen tuntuun merkittävästi, kuten videolta näkee. Oma mielenkiintoinen ulottuvuutensa on teoksen vaikealla kuvattavuudella: digitaalinen kuva tunnelmineen siirtyy kyllä reaalimaailmaan, mutta takaisin digitaaliseen muotoon se on vaikeampi palauttaa, sillä kuvan oikea valotus ei heittämällä onnistu.


Pystyversio:


Esinekoosteet kuuluvat nykytaiteen peruskeinoihin, mutta harvoin niitä näkee käytettävän yhtä maalauksellisesti, saati monumentaalisesti, kuin Theaster Gatesin "Hardware Store Paintingissa (2020/2022)". Juuri tällaisia teosideoita varten Art Baselin Unlimited on omiaan. Harvassa muussa paikassa taiteen supertähdetkään pääsevät levittelemään ideoitaan vastaavassa mittakaavassa.


Pystyversio:

"Hardware Store Painting" onnistuu samanaikaisesti sekä kutittelemaan meissä jotakin ikiaikaista että heijastelemaan kapitalismin banaalia arkea. Taiteessa tämän mittakaavan monumentaalisuus on poikkeuksellista, mutta minkä tahansa nykyaikaisen rautakauppaketjun jättimäisyyden rinnalla sekin on kuin performanssi Saharassa. Teoksen kutsuminen maalaukseksi on röyhkeän estetisoivaa, mutta ainakin tämän teoksen kohdalla luontevaa ja perusteltua.


Toisenlaista röyhkeää rajankäyntiä esteettisen ja epäesteettisen välillä esittelee Anita Molinero, ranskalainen kuvanveistäjä joka työstää raakalaismaisin keinoin odottamatonta ja takuulla epäesteettistä materiaalia: hän sulattaa kaikille tutuista vihreistä roskapöntöistä veistoksia liekinheittimellä. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen taiteilija hänkin.


Pystyversio:



Sokerina pohjalla yksi tämänkertaisen Unlimitedin kohokohtia: elävä legenda Michelangelo Pistoletto. 89-vuotias taiteilija näyttää käytännössä, ettei taiteen tuoreus ja ajankohtaisuus ikää kysele. Ainakaan meidän mielestämme mikään Pistoletton Unlimitediin tekemässä merkillisessä labyrintissä ei kielinyt minkäänasteisesta väsähtäneisyydestä tai ajasta putoamisesta.


Pystyversio:


Taidehistoriallisesti Pistoletto on osa virtausta, jota ruvettiin erään taidekriitikon sanoin kutsumaan "köyhäksi taiteeksi", Arte Poveraksi, koska sen edustajat käyttivät taiteeseensa jokapäiväisiä tai jopa hyljeksittyjä materiaaleja, kuten kangasta, pahvia, purkumateriaaleja ja luonnonkiviä.


Pistoletto alkoi maalata heijastaville pinnoille jo 60-luvun alussa. Metallilevyt ja sitten myös peilit toivat katsojan joskus kiusallisenkin selvästi osaksi maalausta. Kun katsot maalausta, katsoo maalaus myös sinuun. Ehkä juuri se ominaisuus saa ihmiset reagoimaan Pistoletton teoksiin suorastaan kadehdittavan paljon ja spontaanisti. Kaiken kaikkiaan Art Basel palautti mieleen sen tosiasian, että nykytaide elää moniäänisenä ja vapaan oloisena myös kaupallisen järjestelmän kynsissä. Taidemaailmassa ja sen business-puolessa on tietenkin paljon kritisoitavaa, ei siinä mitään. Niin pitää ollakin. Taidekaupan arvioidaan globaalisti olevan runsaan 67 miljardin dollarin liiketoimintaa. Vertailun vuoksi: esimerkiksi koko IKEA on maailmanlaajuisesti vajaa 44 miljardin dollarin operaatio. On selvää, että noin suureen markkinaan mahtuu kaikensuuntaisia intressejä, pyrkimyksiä ja politikointia. Silti ainakin vielä tämän Baselin-käynnin jälkeen tuntuu selvältä, ettei nykytaide itsessään ole mitenkään kahleissa tai edes hätää kärsimässä

Aiheeseen liittyvät päivitykset

Katso kaikki